Me emme voineet sitä enää tavoittaa.
Tilanteen vaarallisuus selvisi meille silmänräpäyksessä. Murhaaja ajaisi suoraa päätä näyttelypaikalle ja hetkeäkään siekailematta toteuttaisi suunnitelmansa. Me emme voisi edes varoittaa marsalkka Pilsudskia. Rakennukseen tuskin oli puhelinta, emmekä ainakaan tietäneet sen numeroa. Muutenkin oli puhelin epämukava ja epävarma keino.
Riensimme nopeasti kaupunkiin päin. Näissä osissa kaupunkia ei ollut autoja, me tiesimme sen, mutta tähystelimme siitä huolimatta ympärillemme. Me juoksimme herkeämättä ja ihmiset katsoivat kummastuneina jälkeemme. Emme huomanneet sitä, että olimme edelleenkin juutalaispuvuissa, mitkä vaikuttivat hullunkurisilta.
Kas, tuolla välähti valo! Aivan oikein! Auto tuli syrjäkadulta, verkalleen ja varovasti, ja jo kaukaa huomasimme sen punavalkoisista merkeistään ja vaakunoistaan sotilasautoksi.
"Meidän täytyy vallata tuo auto", sanoi kenraali. "Revolverit esille, selvitämme kaappauksen jälkeenpäin!"
Emme ollenkaan jääneet miettimään niitä vähemmän miellyttäviä seurauksia, mitkä johtuvat sotilasauton aseellisesta kaappauksesta keskellä katua, vaan kenraali hyppäsi kadun toiselle puolelle, minun ja puolalaisen jäädessä toiselle.
Auto läheni ja sen ollessa noin kymmenen metrin päässä hypähdimme kaikki kadulle.
"Seis!" huusi kenraali ja heilutti käsiään. "Meillä on tavattoman tärkeä asia, ottakaa meidät autoon!"
Kuljettaja, joka oli puoliksi nukuksissa, hämmästyi tästä odottamattomasta kohtauksesta niin, että pysäytti auton. Juoksimme sen luo. Muuan nuori luutnantti kopeloi parhaillaan asetta esille, mutta ehdimme ennemmin.
"Kädet ylös!" hihkasi pieni diplomaattimme ja luutnantti antautui.
Kenraali kiipesi ohjaajan viereen, minä ja puolalainen istuuduimme
luutnanttia vastapäätä ja muutamalla sanalla selvitimme asiamme.
Heitimme juutalaispuvut yltämme.