Ennenkuin oikein tajusinkaan, riistettiin minulta revolveri, toisen kerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni tarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen ruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen esineeksi, mutta — ihmeellistä taaskin — mitään ei viety, revolveria lukuunottamatta.
Koko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat rosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana en uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan halua herättää.
"Editille ei sanota mitään!" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta järkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan tietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.
Se oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja matkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä, mutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä sitten?
En voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää liiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä. Silloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut keskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.
Mutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä kysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin kokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista. Tulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun kaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan rauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.
Seuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja. Siellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne loppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen, mutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.
Samassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, "uuden Venäjän" miehet, joilla, yhtä vähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja yhteistyötä kohtaan.
Heräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna kulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton ryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin Karpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien kuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät ruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten rotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä huikaisevan kirkkaana.
Olimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa, suhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan mahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.