Juna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää, niityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan hyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi sisäänsä tätä ohennettua nektaria.
Zakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema oli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän ja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin, kirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla koristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin vuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme tuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin, parihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai kauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut. Ympärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.
Hotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi kauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän lähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja punaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä oleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä olevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan pieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin silmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.
Kenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh salaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine matkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni kolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt vihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan vaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää huolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.
"Nyt on kaikki selvää", sanoi hän istuutuen. "Tänään saatte kokea jotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta farssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah, saanpa nauraa kerrankin."
Katsoin juutalaista "kenraalia". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja reipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja jonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli hänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.
"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?" kysyin.
"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen, vaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin, uskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten päämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja kunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja kun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta, palkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle sanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä, silloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus järjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei ruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies olen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea. Vakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan teille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef Gurnickille hiukan hyvää."
Annoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä venäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä bolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan koitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti journalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei tie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen vastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin heidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni…
Kenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja palasi sitten yankee-miehen kanssa.