Automme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin samanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä olimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.
Alppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.
Auto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin, käänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa kummallakin puolen.
Illalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä kasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös. Vuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, "oikeat" vuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja sorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat ja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa ballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta, rosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli oma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti, mutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien luonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja karjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että vuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria laulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.
"Tsaariehdokkaat" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne eivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän pelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman typeryytensä takia. Herra Nagelkopf — nimitän häntä niin, sillä eihän hän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin tyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa kohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin täydellinen succès.
Ulkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet kirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu puistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja Editin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta ja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni — käytin suomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia — olevan lopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin nopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin luo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni, että siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin. Samassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen Krakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa asiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä kiinni.
Revolverini oli kunnossa — kolmas jo tällä matkalla — kun aioin astua hotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan. Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä tikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja varovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta vain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen. Minun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.
Hitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina kuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja äärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen lattialle. Olin ollut oikeassa.
Sisällä oli joku.
Minä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta, jotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä. Tuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään näkemättä ketä ja mitä vastaan.