"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"
Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi kylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin — näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä tunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa hyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.
Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta Matvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan rintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin kastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä vain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui hämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan Ivanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh ajatteli — eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa kulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen — maukasta aamiaista lämpimine annoksineen ja snapseineen.
Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja kiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot todistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa, riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä Matvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä ja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.
Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja saadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine lokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta varmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin painimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.
"Ivan Ivanovitsh", — he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa — "luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme mukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt juutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen poikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista. Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja koota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah, Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen itselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.
Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut politiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin kammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja tunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi, mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten johtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan. Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut kenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota hänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.
Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista, ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan tehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei Matvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi pahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin olla ja esiintyä ihmisenä.
Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle, valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.
"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaen valtavan savupilven.