Tehtävääni en suinkaan unohtanut, vaan seurasin tarkkaan kaikkea, mitä pöydässä tapahtui. Tiesin, että kysymyksessä oli paljon, hyvin paljon, enemmän kuin kenraalikaan aavisti.
En ole milloinkaan väittänyt, etteikö minulla silloin tällöin olisi onnea, mutta en olisi sittenkään luullut, että madame Pirard — minun ja etenkin Jozef Gurnickin onneksi — erehtyisi luulemaan minun jalkaani ja kättäni kenraali Amos Aron Nagelkopfin kädeksi ja jalaksi. Mutta kävi kuitenkin niin. Tunsin äkkiä lämpöisen naiskäden koskettavan omaani ja sormieni väliin työntyi paperipala. Hillitsin itseni, puristin paperin kouraani ja huomaamatta työnsin taskuuni. Sanomalehtiä ostaakseni poistuin pöydästä ja piiloon päästyäni luin paperin. Se oli lyhyt ja selvä: "Huomenna klo 10 täällä."
Madame Pirardilla ja kenraali Amos Aronilla oli siis kohtaus huomenna kello 10 rantakasinossa. Hyvä, aioin tavalla tai toisella hyötyä tuosta kohtauksesta. Nyt täytyi vain toimittaa paperi kenraalille hänen huomaamattaan. Odotin pitkän hetken, kunnes tuli sopiva tilaisuus ja sujautin sitten paperin hänelle. Kenraali ei kääntänyt päätäänkään, ei ilmettäkään muuttanut, kun hän ovelasti työnsi paperin taskuunsa. Jonkun ajan kuluttua hän luki sen, harvinaisen rohkeasti ja kylmäverisesti huolimatta peloittavasta Rebekastaan. Asia oli sikäli selvä.
Mutta Jozef Gurnicki istui kuin tulisilla hiilillä. Näin, että pienen diplomaatin oli äärimmäisen vaikea olla. Hän ajatteli niitä vaaroja ja vaikeuksia, jotka syntyisivät, jos tuo tärkeä paperi joutuisi sopimattomien henkilöitten käsiin. Oli selvä, että ainakin bolshevikit ja Venäjän tsaarimieliset emigrantit tekisivät kaikkensa, saadakseen Itämerenmaitten lähestymisen ja yhteistoiminnan epäonnistumaan.
Ajattelin tätä kaikkea kotimatkalla, istuessani autossa Lauran vieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli tällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä myöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu voisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin jo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja ennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.
Ohikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin kiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin tahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta puoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut sietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut ihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun tunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja ennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta olisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena, oli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään viisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin katosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä takaistuimella.
Laura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni omille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän utelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa lehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura koetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään kulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto hänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran aikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei kuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua olin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.
Minulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan paikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä kasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan päätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa tilaisuutta ja toimia sen mukaan.
Yleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen mekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä helppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello kymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin suojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen juutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat rantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt myttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän. Mutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet parvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin kulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin puolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen. Ovelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen sellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä istuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla kaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin itselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei suinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti ääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.
"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä mereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!"