Punnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen järjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua järjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia oli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme Danzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä ollut toinen.
Mutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen paperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko ne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali ottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo rahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut joutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti muuttaa rahaksi.
Yllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet ilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen, jos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi niin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä väkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi toimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää hyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä? Toivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.
Entä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka kiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.
Maksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa. Riensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui kirjoittamassa.
"Herran tähden, mitä uutta?" huudahti hän huoneeseen astuessani ja hänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut paljoa nukkunut.
"Hyvää", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli vahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja hänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.
"Madame, madame!" mutisi hän. "Ovela ja rohkea!"
Keskeytin hänen mietelmänsä.
"Onko teillä aikaa?" kysyin.