"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä kirjeitä. Mitä sitten?"
"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan niemelle."
"Mitä ihmettä?"
"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame
Nagelkopfin kanssa."
"Tuon Rebekan?"
Puolalainen näytti onnettomalta.
"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea. Mutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen luokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette siis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten kävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän tunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?"
"Hiukan, mutta…."
"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä. Voi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo pöydällänne."
Puolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä, alkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja lähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan sikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri laatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta madame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi suunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti päivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen viittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani alulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame Rebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen kanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.