Tarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se sisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa rahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta sen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin laatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin itselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei tekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut vain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi mitään.
Viimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni kuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni typeryys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven ulkopuolelle.
Ajatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti nopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo palannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian se oli melkein mahdotonta.
Kuuntelin.
Viereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä, tuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia: huoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja paratkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui lattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua, ennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää, pelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.
En pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai jälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa epämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin maatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän kylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi miehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta, tullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa, mikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut murtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en uskaltanut käydä aavistelemaan.
Siivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui suorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään. Odotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen työntäisi harjansa vuoteen alle.
Huomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka työtä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta siistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja eikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin sanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin sallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat tämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä. Siivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt mahdollisuus pelastua.
Nainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli tuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa ja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen jälkeensä.
Puoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin jäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se myötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.