Ovi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin luullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja ottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.
Olin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa, vieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en päässyt minnekään.
Minua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti niellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut helpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.
Ja sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani huoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani. Tietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani, mutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista aikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt tilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun kertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani lattiaharjan lähettyvillä.
Oli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi sen tarpeelliseksi — ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt tilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi — käyttää omankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua? Minulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase, olisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää murtovarkaaksi.
Minulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei ainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin osani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi maukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä apaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan aktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella vastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja sysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.
Oloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi. Tunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä juomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida, ennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen koulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin kyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.
Katsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia huoneessa.
Punnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea ei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta olisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota pitkin olisi voinut laskeutua maahan.
Heitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja vetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin mukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli kohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi jo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja nukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun vihdoin heräsin.