Kenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä tukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta kuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn lauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein sääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä olisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja viattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä rauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki aikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon, alistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää aviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista velvollisuuksista.
Puolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja minun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan sopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies, sillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.
Se raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin voimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui olevan kuin seinä.
Rebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni viimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta ilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.
"Mine lähden shyömään!" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi kiinni.
En todellakaan sitä ihmetellyt. Nälkä tulee vähemmästäkin ja vähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin itsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi seurannutta tekoa.
Hiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman viheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty myrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta loppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä poispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali ei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla. Sellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus ei tuntunut houkuttelevalta.
Sitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja ryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.
Keksisikö hän käyntini?
Kului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut enkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin katsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia näin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä huoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.