Ulko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi mieshenkilöä.
Ne olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei Matvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän tulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni. Kenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että saatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani kenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen. Minulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali, joka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran ajatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun heimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin sotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.
"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?" kysyi tsaariehdokas, joka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut Danzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.
"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna aikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt matkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy asia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä ohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen. Sotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa."
Asemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta, suorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen, lievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia keskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä vähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan kysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan suuntaan.
Kenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla. Nautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu artikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.
Kenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei Matvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu hyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui tyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei tarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin hyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten emigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja päätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä lopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin yhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen puoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa kysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin mainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi joka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että minäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että se jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja tsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös. En yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä oman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin kirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä villeimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat, mutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en kuiskata edes itselleni.
Kenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari kertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.
Aivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen ovelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha mies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät, siististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi puettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.
"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?" kysyi vieras.