"Tiesin."
"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."
"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."
Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli. Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.
Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja
Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.
"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa.
"Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla
Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"
"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä lehtesi saa sieltä mitään."
Minä korostin sanoja "määräyksiäni" ja "pääse". Näin, että se teki oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.
"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.
"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi, samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."