Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä. Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.
Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia. Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä, että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.
TOINEN OSA.
Olimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet osastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen vaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja tyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei ole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja jälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite että tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen vuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.
Uni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä ihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon merkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun tavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin ehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että kaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja rauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla ostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka useimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan hermolääkkeitä.
Jozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin toivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan, mutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan d'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista haastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa. Niistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia runsaanlaisen korvauksen.
Tätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen viimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman suuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta ja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian mukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin reunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.
Heräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin kuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi lattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua olin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi haitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.
Menin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä maisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen poljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet. Kaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan ulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin saksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin hoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat punatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja lehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja seutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen idyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli puolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja niityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja Posenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja työteliäintä väestöä.
Juna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä kiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä, eivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja sanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin jo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura vastatessaan.