Join kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen voileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat, ainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle, että hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari kolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta Edit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme ehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti liikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea ainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun huomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.
Hän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä havaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää mukaan. Edit oli hermostunut.
Mutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo asemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli Lauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella, sillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä odotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai taas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.
Sallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä komeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä Radzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui alas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan vitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman pyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle, mistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti vaununsillalle.
Laura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan lentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka purskahdin kainostelemattomaan nauruun.
"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä koko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan."
Silmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen viehättävästi — jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan pystynenäiseen Lauraan soveltaa — ja lausui kiitoksensa peittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä minuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa, puolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta minut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin tuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.
Olin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu, mutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla kolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan saksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa. Kuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita. Oi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti korkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen toisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön. Puhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan oikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi sillä tavoin.
Tulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin että hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi naurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja niinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.
"Aiotko lähteä syömään?" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi, sillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti ihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin sen kyllä.