"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa", sanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan voinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä matkakumppaninsa minulle lateli.
"Sinä erehdyt", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa suorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni. Puolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta nimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule puolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet mielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on puolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon iloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen. Lähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa minua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa määrässä kehittynyt röyhkeydessä.
Posen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja — ikävä, niinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät, liikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken yllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa raatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun Kantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi olevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine katuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä kuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän kuvitteluihin.
Söimme erittäin maukkaan aamiaisen "Hotel d'Angleterressa", minkä aikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan armeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin otti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin kuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.
Lähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui, siitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa erittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja älykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman kiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis päätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu. Mutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan, jopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä huomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi tietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas toiseen tuli, oli se tämän oma asia.
Kiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen, soitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi pienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät olkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki entisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli loppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten, piikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja sortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä mullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta sitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.
Ja sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin, hänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta josta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli myöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä vahvistetuksi enkä kumotuksi.
Ja olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan, haihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni valtasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita viittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta päättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan tekemättä tavallista suurempaa haittaa.
Vilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia puolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi kaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei järjestyksessä ollut ihmettelemistä.
Tihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme puolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin. Aistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa, raskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui tuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka nousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta korttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa poistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.