Vaikka käteni ja jalkani olivatkin sidotut, havaitsin varsin pian, että saatoin tuolin varassa vaivaloisesti kulkea. Laahustin hitaasti, mutta varmasti pöydän luo, jossa oli puhelin, pudotin torven hampaillani pöydälle ja kumarruin pöydälle puhumaan torven maatessa suuni edessä.
Hotellin keskuksesta vastattiin. En pyytänyt apua hotellin palveluskunnalta, sillä en tahtonut aiheuttaa hämminkiä, vaan pyysin, että ovenvartija ilmoittaisi kapteeni S:lle, että tämä tulisi tapaamaan minua kenraalin huoneeseen.
Kului ehkä puoli tuntia, kunnes ovelle koputettiin. Kapteeni astui sisään ja huudahti nähdessään jonkunverran epämukavan ja epätavallisen oloni.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän ihmeissään rientäen minua vapauttamaan.
"Pieni seikkailu vain, satuin joutumaan alakynteen ja kenraali Nagelkopf köytti minut varmuuden vuoksi tähän tuoliin. Tiedättekö muuten, lähteekö tähän aikaan mitään junia?"
"Kyllä, noin puolituntia sitten lähti juna etelään."
Ymmärsin, että kenraali oli livistänyt. En tahtonut häntä pidättää. Minulla oli omat syyni eikä niistä vähin se, että toivoin pääseväni mukaan tsaristien konferenssiin.
Mutta nyt oli toinen tehtävä edessäni ja muutaman hetken kuluttua kiidimme autossa kohti "puolueettoman alueen" rajaa.
Tie kulki halki tasangon, missä kiemurteli vihreitten niittyrantojen välissä puro piilipuineen ja poppeleineen. Ajoimme leveätä lehmusten reunustamaa valtatietä pitkin, johon armeijoitten kulku oli syvälle syöpynyt. Tykkejä, tykkejä ja ihmisiä, ihmisiä oli kulkenut tietä pitkin, milloin länteen, milloin itään, ohi savikylien kaisla- ja olkikattoineen.
Saavuimme puolueettoman alueen rajalle ja auto pysähtyi erään esikunnan, vanhan maalaiskartanon, edustalle. Sotilaita näkyi kaikkialla ja tuntui kuin olisi eletty keskellä sotaa. Pihalla näkyi puolenkymmentä kenttäharmaata tykkiä, ammusvaunuja ja hevosia.