Kiipesin kapteenin jäljessä yläkertaan ja astuin esikuntahuoneeseen. Muutamia upseereita istui pöydän ympärillä teetä juomassa, mutta kaikki kavahtivat pystyyn kapteenin astuessa sisään.
Kuuntelin tapahtuman selostuksen. Se vahvisti Editin kertomuksen. Upseerit olivat vakuutetut siitä, ettei vankeja oltu vielä kuljetettu etemmäksi, vaan että heidät luultavastikin oli sijoitettu raunioitten läheisyydessä olevaan mökkiin.
Lähdin tähystämään paikkaa. Kapteeni ohjasi minut tähystyspaikkaan, pienen, puutarhan ympäröimän idyllisen kirkon kellotapuliin. Sieltä oli laaja näköala yli tasangon metsikköineen, peltoineen ja kylineen. Joittenkin kilometrien päässä näkyi pieni kukkula, puoleksi metsikön peitossa, ja kukkulalla eroitti silmäni muutamia rauniomuureja. Laura oli siis siellä.
Kapteeni selitti asemaa. Aivan oikein, kukkulalta poistuminen oli vaikeaa, ehkä suorastaan mahdoton päiväsaikaan, sillä zeligovskilaisten konekiväärit saattoivat haitatta pyyhkiä tasangolle kukkulan taakse. Mutta pimeän tullen ei poistuminen kai tuottanut mitään vaikeutta.
Olin ollut hiukan mukana sodassa ja omasin siis hiukan kokemusta. Koetin maaston perusteella suunnitella pientä partioretkeä tuonne kukkulalle. Sinne täytyi päästä huomaamatta, niin, etteivät liettualaiset ehtineet lähettää apua. Yllätys onnistuisi kai helposti, liettualaiset tuskin odottivat varsinaista hyökkäystä, sen tekeminen oli kyllä uhkarohkeaa, sillä kukkulaa oli vaikeahko lähestyä.
Mutta. Vinottain yli alueen kulki matalahko harjanne, mikä päättyi juuri kukkulaan. Mutta kukkula ei ollut aivan suoraviivaisessa linjassa harjanteen kanssa, vaan jonkunverran sen edessä. Kukkulalta ei siis niin ollen voitu nähdä harjanteen taa. Liettualaisten rintama oli kyllä sillä puolella, mutta paljon kauempana, ja päävaara uhkasi sittenkin kukkulan taholta.
Huomautin tästä huomiostani kapteenille ja hän hyväksyi näkökantani. Jos partio etenisi kukkulan takana, olisi siitä sekin etu, ettei kukkulalla oleva vihollisen partio osaisi odottaa hyökkäystä sieltä päin, oikeastaan selkäpuoleltaan.
Palasimme esikuntaan ja laadimme tarkan hyökkäyssuunnitelman. Toinenkin upseeri, joka tunsi lähiseutujen maaston, liittyi yritykseen ja miehistöksi valittiin kymmenen reipasta ja innostunutta vapaaehtoista. Niitä ei suinkaan ollut vaikea saada. Puolittainen toimettomuus kiusasi miehistöä, sotilaallisesti erinomaisen hyvää ja rohkeaa joukkoa, niin että jokainen seikkailua lupaava tilaisuus oli tervetullut. Miehistö aseistettiin taskuaseilla ja käsipommeilla sekä valopistooleilla. Kiväärit jätettiin. Ne olisivat haitanneet hiipimistä.
Tunnissa oli kaikki valmiina, mutta oli vielä aivan liian aikaista ryhtyä yritykseen. Täytyi odottaa.
Tunsin hienoista jännitystä. Omituista todellakin, olin lähtemässä selvään sotaan, vapauttamaan vangittuja ja todennäköisesti vangitsemaan vangitsijoita. Tulin ajatelleeksi, miten viime vuosina melkein koko maailma oli väliin saanut olla vangitsijana tai vangittuna. Englantilaiset olivat saksalaisten sukellusveneitten vankina, Saksa oli kokonaisuudessaan koko sota-ajan liittolaisten vankina. Tuhansia ja taas tuhansia partioretkiä oli tehty, tuhansia ja taas tuhansia vangittuja oli vapautettu tai vangitsijoita vangittu, ja sama toiminta jatkui taukoamatta edelleenkin.