Heti, kun hiukkasen alkoi hämärtää, lähdimme liikkeelle. Silmäsin hiukan surumielisenä matkailupukuani, sillä otaksuin, että se olisi toisenlaisessa kunnossa hiivittyämme muutamia kilometrejä.
Kuljimme ensin kylän talojen lomitse mutkitellen, kunnes saavuimme pieneen metsikköön. Siitä täytyi hiipimisemme alkaa. Upseerit kertasivat vielä kerran suunnitelman yksityiskohdat, tunnussanat ja komennukset. Sotilaat kuuntelivat vaieten, silmäillen minua kummastuneena. Siviilimies lähtemässä ei aivan vaarattomalle patrullimatkalle!
Lähdimme kulkemaan. Kohta metsikön luona alkoi syvänlainen oja ja sen kuivalla pohjalla kävi eteneminen varsin nopeasti. Voimme olla varmat siitä, ettei partiotamme mistään nähty. Sitten oja loppui ja edessä oli kaistale aukeaa peltoa. Täytyi ryömiä, kunnes pääsimme muutaman kiviaidan suojaan ja sen takana saatoimme edetä, puoleksi hiipien puoleksi ryömien, mutta nopeasti joka tapauksessa. Huomasin heti, että retkellä tulisi olemaan kohtalaisen lämmin.
Harjanne oli edessämme, mutta suoraan emme voineet kiivetä sen yli. Oli oikeastaan vielä aivan valoisaa, niin että meidät varmastikin olisi keksitty. Mutta jo jonkun matkan päässä takanamme oli puro ja ennenpitkää ryömimme sen uoman suojaan. Näin pääsimme harjanteen toiselle puolelle ja silloin huomasimme, että olimme valinneet oikean tien. Pitkin harjanteen rinnettä kulki kiviaitaus, noin metrin korkuinen, ja sen takana olimme täydelleen suojassa liettualaisten tähystykseltä. Lähdimme ryömimään. Mitään erikoisen hauskaa se ei ollut, mutta eihän hauskuudesta ollut kysymyskään. Pääasia oli, että onnistuimme tehtävässämme. Minä paloin halusta pelastaa Lauran voidakseni hänet sitten kunnollisesti nolata ajattelemattomasta tempustaan. Näillä seuduin ja näissä oloissa ei sellaisissa asioissa ymmärretä leikkiä yhtä vähän kuin Arizonassa hevosvarkaudessa. Kuuma tuli ja kulku hidastui. Meillä ei ollutkaan kiirettä, sillä ehtisimme hyvin hämäränkin aikana kukkulan juurelle ja voisimme niin ollen estää vihollispartion poistumisen.
Puolentoista tunnin kuluttua pysähdyimme lopullisesti, ryömittyämme laajaan suojaavaan maakuoppaan, jonka minä uskalsin olettaa syntyneen tykinammuksen räjähtämisestä. Vetäydyimme kuopan pohjalle pitkällemme, parin miehen pitäessä varovaisesti vahtia. Vaistomaisesti kaivoin taskuani ja vedin esille savukelaatikkoni. Tupakka maistui todellakin. Mutta juuri kun aioin raapaista tulitikkua, tarttui kapteeni käteeni. Minua hieman nolotti, kun en ollut huomannut tilanteen vaatimusta. Tupakansavu voisi tyynessä, kuulaassa ilmassa ilmiantaa meidät täydellisesti. Pistin tupakkani takaisin taskuun.
Noin puolentoista sadan metrin päässä edessämme oli kukkula. Rauniot pilkottivat puitten välistä, samoin pieni mökki, joku vahtimaja tai jotakin sellaista. Ihmisiä en kukkulalla huomannut. Upseerit tarkastelivat kukkulaa kiinteästi kaukoputkillaan ja vihdoin molemmat huudahtivat yhtaikaa.
"Kaksi vahtia!" kuiskasi kapteeni minulle ja osoitti muuatta syvennystä kukkulan rinteellä. Tartuin kaukoputkeen ja aivan oikein: puoleksi pensaitten peitossa näin kaksi sotilasta makaamassa kiväärit kädessä ja tähystämässä puolalaisten rintamalle päin. Mikään ei osoittanut, että heillä olisi ollut tietoa tulostamme ja läsnäolostamme. Olimme päässeet huomaamatta melkein perille, mutta kauemmaksi emme voineet liikkua niinkauan kuin oli valoisa. Meidät olisi ehdottomasti keksitty.
Sodassa ja metsästyksessä saa tottua kärsivällisyyteen, vaikka eihän sota itse asiassa olekaan muuta kuin hyödyttömin ja raain laji metsästystä. Makasimme siis kuopassamme ja odotimme pimeää. Se tuli, mutta tuli varsin verkalleen ja mikä enimmin kiukutti, samalla kuin auringon valo heikkeni heikkenemistään, kiipesi hopeanhohtoinen tunnelmallinen täysikuu taivaalle ja loi romanttisen, mutta aikeillemme mahdollisimman epäedullisen valon tasangolle, kukkulalle ja raunioille.
"Kirottua!" noitui kapteeni ja osoitti kuuta. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, vaikka tuo kylmä taivaankappale tavallaan jalosti hämyllään seikkailumme.
Kapteeni katsoi kelloaan ja ilmoitti kuiskaten, että toiminnan hetki oli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri vihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä miestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta, aliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli sijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin raunioitten suojaan.