Hitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme pieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu paistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä vihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä ryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit oli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten pääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai oltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli käynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen sitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.
Kapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies hävisi kuin varjo metsikköön.
"Maahan ja hiljaa!" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme ruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa ja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme lyönnit.
Kuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin, ellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät. Tasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa ja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.
Kului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti äärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin hiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti, selvästi hyvillään.
"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan", selitti hän. "Vangit ovat mökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat vetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin, että te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte mökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän miehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi. Tarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen hyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?"
Nyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän jännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme liikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme me kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä vartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.
On sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä taistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa on yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia tuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän, jännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain yksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi olla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada surmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.
"Valmiit!" komensi luutnantti. "Syöksyyn!"
Hypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo. Sotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut puhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton, maaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt minkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari vaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään muuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut yhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.