Laura näytti vähän hämmästyneeltä.
"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin."
"Kuka sen otti?"
"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri."
Kapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta perinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty. Sama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin tunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Aliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä, mutta emme myöskään mitään löytäneet.
Täytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei ollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme kukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain vaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu, niin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän romanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti alaspäin Lauran silmissä.
Laura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä olin nyt moninkertainen voittaja.
Kapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun ajan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle, sammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun, toiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat sotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua jo Vilnassa.
"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?" pyysi Laura erotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.
"En, jos saan toisen", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut kuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet. Mahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet perusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri alkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura sisään heiluttaen käsilaukkuaan.