"Hiphei! Paperit ovat täällä!" huusi hän ja veti todellakin pienen mytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän käsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.
"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin käsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni."
Sieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati sitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.
Seuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.
KOLMAS OSA.
En ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta, ja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy rautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.
Mutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en tiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella tavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan "hiipiä" hyvin hiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat olivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia jumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt Lauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti edellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, etteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen ei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin vihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella purki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä täytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella: Laura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.
Oma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin suudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi päähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan Havis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle "tuollapuolen hyvän ja pahan", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla olin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät huulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta totta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä jossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja kieltolakirikoksista kuin suutelevan.
Tutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen johtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja kokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun välittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin hänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei hän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin joskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan paratiisillisessa merkityksessä.
"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?" kysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja loi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.