Lähdimme kulkemaan, poika edellä jonkun matkan päässä. Iltapäiväliikenne oli vilkkaimmillaan pääkaduilla, kun poikkesimme ahtaalle kujalle, joka vei vanhaan kaupunginosaan. Kuljimme sen läpi tunnelmallisessa puolihämärässä nauttien alati vaihtuvasta, mutta aina tyylikkäästä ja viehättävästä katukuvasta. Järjestys oli täälläkin moitteeton, mutta ei suinkaan puhtaus. Hymyilimme mielessämme ajatellen, mitähän meidän kaupunkiemme terveydenhoitolautakunnat sanoisivat ja tekisivät tällaista nähdessään, mutta täällä tuntui se luonnolliselta, niin, melkeinpä asiaankuuluvalta, ja liittyi jollakin tavoin itse tunnelmaan.
Tämä ei kuitenkaan ollut vielä mitään, juutalaiskorttelissa me vasta saimme täysin nähdä saavutuksia tässä suhteessa. Oppaamme kulki synnynnäisen kaupunkilaisen varmuudella, huolettomana ja välinpitämättömänä. Tulimme ensin juutalaistorille, narinkkaam. En olisi voinut uskoa aikaisemmin, että ihmisen hajuaistit saattaisivat kestää kaikki ne hajut, tuoksut ja lemut, mitkä tästä paikasta suorastaan uhosivat. Katutomu, lika, peittämättömät lihat, vihannekset, öljyt, vanhat vaatteet ja tuhannet muut tavarat ja esineet sekä likaiset, kirjaimellisesti lian peittämät ihmiset erittivät kukin erikseen ja kaikki yhteisesti lemuja, joitten sekoitus, määrittelemätöntä kemiallista kokoomusta, nostatti melkein kyyneleet silmiimme kuten liian väkevä sinappi. Myriaadit kärpäset tunkeutuivat joka paikkaan, niitten kuhina peloitta, ja yleisnäky, mustakalottiset ahdasviittaiset juutalaiset, ellotti mieltä. Me olimme muutamassa hetkessä astuneet länsimaisen sivistyksen, puhtauden, järjestyksen ja terveyden ilmakehästä aivan toiseen maailmaan, niin hullunkurisen omituiseen ja vastenmielisen vaikuttavaan, että hetkisen tuntui kaikki epätodelliselta.
Tunkeuduimme askel askeleelta tämän meluavan, kirkuvan, huutavan, tinkivän ja nauravan kaaoksen läpi, me vaistomaisesti vältimme kosketusta, me emme uteliaisuudessakaan uskaltaneet katsoa todellisuutta suoraan silmiin, vaan meillä oli vain yksi halu ja yksi toivo, päästä mahdollisimman nopeasti tästä kaaoksesta.
Tulimme ahtaalle kujalle, jonka kummallakin puolen oli rivi avonaisia myymälöitä ja verstaita, yhtä tunkkaisia ja yhtä haisevia kuin torillakin. Ilettävän näköisiä juutalaisia ja vieläkin kaameampia juutalaisnaisia seisoskeli ovilla, ja kadun liassa ja pölyssä, rasvaisessa, öljyisessä tomussa leikki liuta puolialastomia, kähärätukkaisia ruskeanlikaisia lapsia, joitten kirkuna särki korvan rumpukalvoa. Minua halutti kääntyä ympäri, seikkailu tympäsi minua ja minä näin Lauran kasvoista, että hänen ajatuksensa olivat myöskin samalla suunnalla. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä peräytyä. Pahempaa tuskin enää tulisi, ja joka tapauksessa oli kokemus kaikessa vastenmielisyydessään sittenkin sekä voimakas että mielenkiintoinen. Jatkoimme kulkuamme.
Oppaamme pysähtyi erään ränsistyneen antikviteettikaupan kohdalla ja meihin katsahtamattakaan lausui nopeasti, hiljaa, mutta selvästi: "Vastapäinen talo, toinen kerros!" Pysähdyin myös ikkunan luo ja sanoin pojalle, että hänkin jäisi vartioimaan. Kuiskasin Lauralle, että hän kävelisi kujaa pitkin eteenpäin. Se näyttikin rauhalliselta. En viipyisi kauan ja tulisin sitten samaan suuntaan. Tunnustelin revolveriani ja astuin porraskäytävään, pimeään, ummehtuneeseen ja tietysti likaiseen. Kiipesin hitaasti ja varovaisesti toiseen kerrokseen.
Ovella oli nimikilpi: Israel Rosenbaum. Siis Pankki-Israel.
Kolkutin. Sormeni hypistelivät revolveria.
Jonkun minuutin kuluttua kuului sisältä tassuttelevia askeleita ja särkynyt käheä ääni kysyi nimeäni ja asiaani. Nimeäni en sanonut ja asiakseni sanoin vain "geschäft". Tietysti oli sana yhtä vaikuttava kuin sadun "sesam" ja ovi avattiin. Aukossa näin pitkähkön, laihan vanhan juutalaisukon haalistuneeseen mustaan halattiin puettuna. "Liikemies" ei taloudessaan käyttänyt ainakaan liikaa saippuaa.
Hän oli Pankki-Israel ja tarkasteli minua kieltämättömän uteliaana. Hänen luonaan kävi varmasti paljonkin ihmisiä ja monesta yhteiskuntaluokasta, mutta minun persoonani herätti jossakin suhteessa hänen erikoista huomiotaan.
Hän ohjasi minut huoneeseen, jonka sisustus oli kuin juutalaisnarinkka pienoiskoossa. Törkyä oli monenlaista, siivo ja haju sen mukainen. Istuuduin hyvin varovaisesti tuolin reunalle, jota hän osoitti minulle. Hän itse vajosi rikkinäiseen, jollakin kirjavalla peitteellä verhottuun nojatuoliin.