Juutalainen ilmaisi myöntymyksensä, kenraali luki rahat itselleen, hyvästeli ja lähti. Pujahdin piilostani viipymättä. Minun täytyi joutua seuraamaan kenraalia. Sanoin senvuoksi juutalaiselle, että olin jo myöhästynyt tärkeästä kohtauksesta ja syöksyin käytävään. Kenraali oli alhaalla, kuulin vielä hänen askeleensa hänen astuessaan kadulle. Vilkaisin varovasti ovesta. Aivan oikein, parinkymmenen metrin päässä kulki kenraali nopein askelin. Lauraa ei näkynyt, mutta pieni opas seisoskeli taas antikviteettikaupan edustalla. Annoin kenraalin kääntyä kadun kulmasta, minkä jälkeen riensin oppaan luo.
"Ohjaa neiti 'Bristoliin'. Tulen sinne aivan kohta. Sano hänelle, että menin tärkeälle asialle."
En kiinnittänyt enempää huomiota siihen, ettei Laura ollut näkyvissä, vaan lähdin nopeasti seuraamaan kenraalia. Sain hänet näkyviini seuraavalla kujalla eikä seuraaminen tuottanut vaikeuksia. Liikenne oli hieman vähentynyt eikä kenraali vilkaissut kertaakaan taakseen. Kävelimme niin ollen nopeasti ja selviydyimme ennenpitkää juutalaiskorttelista. Saavuimme Varsovan vanhaan kaupunginosaan ja tulimme sievälle "Staroje Miasto"-torille. Kenraalilla tuntui olevan aivan tietty päämäärä, ja hämmästyin senvuoksi melkoisesti, kun hän vähääkään arvelematta kulki torin poikki ja meni vanhaan Fukierin viinitupaan, pieneen Varsovan nähtävyyteen, viinitupaan, mikä on tuotteistaan kuuluisa kautta Euroopan viinintuntijoitten piireissä, pieneen, ulkonaisesti tuskin huomattavaan. Sen ainoa merkki on kömpelöhkö rautainen kilpi, missä on vain sana Fukier ja vuosiluku 1609.
Seisahduin epäröiden ulkopuolelle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, odottaako ulkona vaiko mennä sisään ja yllättää kenraali ilman muuta. Päätin tehdä jälkimäisen ja astuin sisään. Tulin ensin pieneen puolipimeään myymälähuoneeseen. Ei mikään muu kuin puhelin osoittanut, että elimme 20:nnellä vuosisadalla, huonekalut, seinälaudoitus, kaikki oli vanhaa, tummaa tammea, kivipermanto ja ilmassa vanhan sammaltuneen kiven ja viinin tuoksu. Korkeajalkaisen pulpetin takana istuva mies osoitti minulle peräseinällä olevaa ovea. Avasin sen ja menin toiseen huoneeseen.
Se oli vielä pienempi, pitkä ja kapea huone, tummine tammilaudoituksineen, kivi- ja kuparipiirroksineen ja ihanine antiikkisine huonekaluineen. Valoa tuli toisessa päässä olevasta pienestä lyijypuitteisesta pihan puolella olevasta ikkunasta. Ikkunan luona seisovan pöydän luona istui mies.
Se oli kenraali Nagelkopf. Odotin, että hän hämmästyisi perinpohjin, mutta hämmästykseni oli rajaton, kun hän nousi ja hieman ivallisesti kumarsi.
"Te tulitte kumminkin. Luulin jo, ettette tulisi. Myöhästyin itsekin hiukan, ja kun ei ketään kuitenkaan ollut täällä sillä välin käynyt, arvelin jo, että oli turha odottaa. Tuleeko myöskin monsieur Gurnicki?"
Totisesti, tämä oli minulle liikaa. Olin sattumalta keksinyt miehen, seurannut häntä luullakseni aivan salaa, ja nyt minut, sensijaan että olisin aikaansaanut täydellisen hämmingin, lausuttiin odotetuksi ja tervetulleeksi! En osannut sanoa mitään, mikä ehkä olikin parasta.
Kenraali nauroi.
"Te olette hämmästynyt. En ihmettele. Mutta minulla on teille muuan ehdotus ja senvuoksi olen vaivannut teidät tänne. Odotan vielä hetken monsieur Gurnickia. Ehkä sillä aikaa tilaamme pullon Tokayer-viiniä vuodelta 1830. Se ei ole ollenkaan hullumpaa täällä."