Kahvila, johon kenraali meidät vei, voitti kaikki kuvitelmani. Se oli kellarikerroksessa, suuri, matala ja likainen, täynnä tukahuttavaa hajua, ruokahöyryjä, tupakansavua ja maasta uhoavaa kosteutta. Yleisö oli varsin sekalaista, pääasiallisesti juutalaista, mutta näkyi siellä myös venäläisiä, puolalaisia ja ruteeneja, kaikki yhtä siivottomia ja yhtä roistomaisia. Tulomme ei herättänyt mitään erikoisempaa huomiota. Juuri edellämme kulki muuan juutalainen. Hän ohjasi tiensä läpi ensimäisen huoneen ja kenraali seurasi pysähtymättä perässä. Tulimme toiseen huoneeseen. Se oli samanlainen, vaikka siinä olikin yleisöä vähemmän. Juutalainen kulki edelleen. Kolmas huone oli aivan tyhjä, mutta samalla kun astuimme sisään, pujahti vastapäiseltä puolen pieni käppyräinen juutalaisukko, joka silmäsi meitä tutkivasti. Kenraali vilautti hänelle "työkirjaansa", minkä ukko tutki perusteellisesti. Meille tehtiin samoin, minkä jälkeen ukko avasi peräoven ja viittasi. Oven takana alkoivat kapeat portaat, mitkä johtivat alas. Laskeuduimme. Emme voineet kääntyä takaisin, vaikka eteneminenkin alkoi näyttää hyvin uhkaavalta.
Tulimme pitkään matalaan huoneeseen. Se oli selvästi umpinainen kellari, sillä ikkunoita ei ollut ollenkaan. Pieni sähkölamppu loi heikon valon. Huoneessa oli noin parikymmentä naamioitua miestä, useimmat juutalaispuvuissa. Keskellä oli ränsistynyt pöytä ja sivuilla joitakin laatikoita, joitten päällä salaliittolaiset istuivat. Olin jo aikoja sitten arvellut "salaliittojen" ja "rosvoliigojen" kuuluvan romanttiseen menneisyyteen, mutta minun täytyi nyt tarkistaa käsitystäni. Olin itse sellaisen joukon keskellä, vaarallisen ja vaikutusvaltaisen joukon, joka rahasta teki mitä hyvänsä ja uskalsi henkensäkin.
Olimme portailla asettaneet naamiot kasvoillemme. Kukaan ei sanonut mitään, kun astuimme sisään. Kenraali istuutui lähelle ovea ja me seurasimme esimerkkiä. Puhua emme uskaltaneet. Eivät muutkaan puhuneet.
Odotusta kesti noin neljännestunnin. Huoneeseen tuli vielä neljä henkilöä, kaikki naamioituina, ja viimeisen saavuttua näki kaikesta, että kokous alkaisi.
Muuan mies alkoi puhua nousematta seisomaan.
"Te tiedätte kaikki suunnitelman. Mutta kertaan sen vielä, ettei mitään erehdystä sattuisi: toinen menee näyttelyrakennukseen, esittää anomuksen ja koettaa sen aikana ampua. Auto odottaa rakennuksen takana. Tulee hypätä ikkunasta ja rientää autoon. Pelastus on melkein varma. Siltä varalta, että tämä suunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuisi, jää toinen vahtiin ulkopuolelle ja koettaa marsalkan rakennuksesta poistuessa suorittaa työn."
Suunnitelma oli varsin yksinkertainen, mutta sillä oli epäilemättä onnistumisen edellytyksiä. Presidentti Pilsudski ei ollut erikoisemmin vartioitu. Hänen luokseen saattoi päästä jollakin tekosyylläkin. Hän oli tarkastamassa teollisuusnäyttelyn avajaisia ja näyttelyn tungoksessa ja ihmisvilinässä murhayritys varmastikin onnistuisi. Olimme saaneet tietää tarpeeksi, me voisimme ehkäistä suunnitelman, mutta — sitä emme olleet tulleet ajatelleeksi — me emme voineet poistua kokouspaikasta epäluuloja herättämättä.
Puhuja jatkoi:
"Suunnitelma on yksityiskohtia myöten aikaisemmin selostettu. Palkkion tiedätte. Nyt vedämme vain arpaa, kuka joutuu suorittajaksi."
Hän astui pöydän luo, samoin pari muuta miestä, ja toinen näistä kaivoi luiset arpanappulat taskustaan.