Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa, niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa kuin punaisissakin hotelleissa.
Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.
"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me! Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi taidon juottaa ja olla itse juomatta.
"Te luotatte meihin?" kysyi hän.
"Tietysti!" vastasi Nosowkin. "Siihen me perustamme kaikki toiveemme. Joko — tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja johdonmukaisesti järjestetty."
"Epäilemättä!" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. "Mikä on perussuunnitelma?"
"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on rahaa ja meillä on miehiä."
"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen työ."
"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään, mihin sitä vielä käytetään."
"No eipä varmastikaan", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että sisäisesti. "Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla pohjalla?"