Hoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään, sivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi taskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli tyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen myöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan oli joutunut.
Oven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma. Kiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä kiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit. Käytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat omituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti opastamaan.
Punakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki huomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio huone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita pehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti "tuomarit" syytetyistä. Nyt istui pöydän takana — nainen, joka oli elävä Henriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine liikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän kauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa "Manjka", joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas henkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä. "Manjkan" ympärillä oli hänen "esikuntansa", valittu joukko hurjimpia lurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta, kommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat "vankila-afääriä" usein vastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen, minne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat nyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin alkuaikoina "porvarit ja vastavallankumoukselliset". Terrori oli muuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään. "Manjka" ja hänen "esikuntansa" vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat ihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan ylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään teloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin tarpeellisia tietoja.
Nosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon "Manjka" vastasi alentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti paperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen näköisenä, otti "Manjka" paperin, mutta Koskela ei voinut olla sisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti ei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi muutamia sanoja valtiattarensa korvaan.
"Menkää hakemaan Audhon tänne", määräsi "tuomari" ja viittasi vartijaa.
— "Hän on huoneessa n:o 7."
Demoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti heidän asiansa ja koppinsa.
Tuli kiusallinen hiljaisuus. "Manjka" poltteli savukettaan kehräävän tiikerin näköisenä, "esikunta" loi puolittain uteliaita, puolittain uhkaavia silmäyksiä "herroihin", ja Koskela puristi asettaan taskussa, valmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein hermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri hänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin ystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi bolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi hänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten henki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän perikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin luonteen.
Koskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon tekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.
Jääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä oli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt. Kokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa, jokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni? Mutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.
Noin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään, jääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi niiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut sellaista ylellisyyttä.