Nosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin. Jääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa silmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet mykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi hän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan Nosowkinia.
"Valmis!" julisti "Manjka". — "Vartija, sinä seuraat mukana!"
Se oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta huolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten asestettu vartija, ja sitten Nosowkin, — myöskin vartijoineen. "Esikunnasta" ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.
Jääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä onnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.
Hoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, "vangittu" mr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.
Jääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut hänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei voinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja saisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti kaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa ja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista kurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:
"Hiljaa, tai olet kuoleman oma!"
Vartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä vastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää jalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen. Muutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön liikahtamaan tai päästämään ääntäkään.
Pysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei ajaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton ajamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä seuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin mahdollista.
Kiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja tulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina. Pimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin Koskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei mitään uutta tapahtuisi.