"Hyvää päivää!" Tervehdys kaikui niin oudolta, niin kumealta, että ystävykset säpsähtivät ja käänsivät päätään. Sivuovesta oli tullut tohtori. Ystävykset nousivat ylös, jääden odottavaan asentoon, ja heidän katseensa koettivat tutkia tohtorin jokaisen piirteen ja painaa sen muistiin.
Molemmat vavahtivat melkein yhtaikaa. Tuoko?
Heidän edessään oli pieni, näivettynyt, kalpea mies. Silmät olivat tummat, samoin tukka, ja pään takaosa oli suhteettoman korkea. Piirteet olivat säännölliset, mutta niissä oli jotakin selittämätöntä, joka teki ne vastenmielisiksi. Ohuet, yhteenpuristetut huulet ja jyrkkä leuka antoivat kovan ilmeen. Nenä oli suora ja säännöllinen, mutta ehkä liian pieni. Tohtori oli puettu tavalliseen seurustelupukuun.
"Jaha, esitelkää itsenne!" virkkoi hän lyhyesti ja käskevästi ja kasvoille ilmestyi ilkeä epäluuloinen hymy. Toverit ojensivat hänelle "lähettiläspaperinsa". Tohtori tutki niitä ääneti ja kauan.
"Hyvä. Olen tohtori Kurt Ralphston."
Ystävykset kumarsivat ja istuutuivat jälleen tohtorin viittauksesta. Hän itse asettui nojatuolille kirjoituspöydän edessä, silmäillen tovereita läpitunkevasti selittämättömän värisillä silmillään.
"Missä olitte viime yönä?" laukaisi hän aivan äkkiarvaamatta, hellittämättä katsettaan.
"Grand Hotel Monacossa", vastasi Koskela kylmästi.
Tohtori ei vastannut mitään. Ystävykset alkoivat tuntea tilanteen muuttuvan epämiellyttävän yksitoikkoiseksi.
"Mitkä ovat ohjeenne?" kysyi tohtori, nojautuen eteenpäin.