"Saat nähdä! Joudu!" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti liikkeelle.
Jonkun matkan päässä "hotellista" auto pysäytettiin ja miehet nousivat pois. "Hotelli" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen. Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin neljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo, joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.
"Nyt hotelliin ja nopeasti!" huudahti Kivinen ohjaajalle. "No, ei hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!"
Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille istuimille, sytyttäen savukkeet.
11.
Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.
Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut turhanpäiväinen.
Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi. Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia. Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja kiukkuinen ääni kuului kysyvän:
"Kuka siellä?"
"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27 vääpeli Koskela", vastasi jääkäri kiusoitellen.