Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina, koneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi. Viiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat tuulessa.
Sotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin aaltoja, rientäen länteen.
Tuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja kylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt siedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa huoneessa sähköjen valossa.
Kapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi itselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin noudattaessa hänen esimerkkiään.
"Mitä on ihminen?" kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. — "Tällaisessa asemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin asioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä tiensä?"
"Enpä tiedä enkä välitäkään tietää", virkkoi Cotter yksikantaan.
"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina, sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten bolsheviikkien suunnitelmia."
"Hm!" virkkoi kapteeni. "Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän kuin toiset vuosisadoissa."
"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi. Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että valehtelemme."
"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?" kysyi kapteeni. "Etsittekö syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että elämän romantiikka on kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä. Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon, välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi, päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä, minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin sisäiselle elämällemme."