"Teillä on sattuvat ajatukset", naurahti Kivinen hieman ivallisesti, "mutta kiitän todellakin. Minne päin hän lähti?"
"Hän lähti rantatielle, sille, joka vie niemenkärkeen. Hän ei ole vielä ehtinyt kauas."
"Niinkö! Te kai sitten luultavasti tiedätte myös, menikö hän yksin vai palvelijattarensa seurassa?"
"Yksin."
"Hyvä on."
Tarjoilija poistui, ja Kivinen mietti hetkisen. Jorre katseli kiinteästi suomalaista virkaveljeänsä ja naurahti hiljaa.
"Tarjoilijat ovat eräässä suhteessa ihmeväkeä", hän sanoi. "Jokahetkinen harjoitus tekee heidät väkisinkin ajatustenlukijoiksi, monesti niin tarkoiksi, että hämmästyy, ja melkein aina sellaisiksi, että ajatustenluku tuntuu tunkeilevaisuudelta."
"Kyllä minun ajatukseni tällä kertaa ainakin oikein luettiin", vastasi Kivinen ja nousi ylös. "Lähden nyt yllättämään seikkailijattaremme ja puhumaan suuni puhtaaksi. Tapaamme toisemme myöhemmin."
Hotellin portailla sanomalehtimies pysähtyi ja silmäsi rantatielle. Neiti Riger käveli noin parinsadan metrin päässä. Kivinen ei kuitenkaan lähtenyt hänen jälkeensä, vaan oikaisi muuatta poikkikatua pitkin. Päästyään rantatielle, joka kulki noin viidentoista metrin korkeudella lahden pinnasta ja jota reunusti korkea kivivalli, hän istahti vallin reunalle ja sytytti savukkeen. Hän ei nähnyt, mutta kuuli neiti Rigerin askelten lähestyvän. Kun ne olivat kohdalla, sanomalehtimies kohottautui seisomaan, kääntyi tulijaan päin ja luontevasti tervehtien virkkoi levollisesti:
"Hyvää iltaa, neiti Riger!"