Hän näki värin vaihtelevan kauniin vastustajattarensa kasvoilla heleimmästä punaisesta valkoiseen, hänen suupielensä nytkähtelivät, silmät laajenivat hämmästyksestä ja sormet tempoilivat suonenvedontapaisesti käsilaukun nahkahihnoja. Puoliavointen huulten välistä tunkeutui tukahdutettu huudahdus. Näytti siltä kuin kiitävän nopea ilonhäivähdys olisi väikkynyt yli kasvojen, mutta se katosi samassa, neiti Riger teki silminnähtävästi rajuja ponnistuksia palauttaakseen mielenmalttinsa, Kivisen edelleenkin seisoessa rauhallisena kunnioittavassa ja odottavassa asennossaan kaunottaren edessä, ja vain erikoisen terävä tarkkailija olisi voinut todeta hänen sisäisesti nauttivan pieneksi kostoksi järjestämästään yllätyksestä. Neiti Riger vetäisi pari kertaa syvään henkeään, pudisti päätänsä kuin häivyttääkseen ilmestyksen silmistään ja ojensi kätensä.
"Herra Kivinen, te olette noita!" huudahti hän toistamiseen ihastuttavasti hymyillen ja puristi pitkään sanomalehtimiehen kättä, voimatta kuitenkaan estää sitä, että punerrus levisi uudelleen kasvoille ja laskeutui valkoiselle kaulalle.
"En suinkaan", naurahti Kivinen, ja he lähtivät kulkemaan eteenpäin niemelle. "En ole noita, mutta minussa on vain hitunen meidän suomalaisten kansallisominaisuutta, sitkeyttä. Kun kansa vuosisatoja vääntää monihaaraisia, syvään juurtuneita kantoja kaskistaan, kehittyy sitkeys pakostakin. Me emme ole oppineet hellittämään."
Neiti Riger ei vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä sanomalehtimiehen vierellä. Tie kääntyi niemelle, ja mereltä puhalsi äkkiä kylmähkö tuulenhenki. Tie nousi korkeammalle, mutkitteli, päättyen pienen soman alppimajan tyyliin rakennetun ravintolan edustalle, jonka punainen katto loisti himmeänä rosoisten ruskeiden kallioiden keskellä. Se oli suojaavan kallionkielekkeen takana, ja tuulenhenki oli tuntumattomissa, kun he istahtivat ravintolan yläverannalle pienen pöydän ääreen.
"Miten te löysitte minut?" kysyi neiti Riger viimein, kun kahvia tuonut tarjoilijaneiti oli poistunut ja he olivat jääneet kahden.
"Ei minun tarvinnut etsiäkään", vastasi sanomalehtimies kiusoittavasti, "sillä tiesin matkanne päämäärän."
"Tiesitte? En ole muistaakseni siitä milloinkaan mitään sanonut", muistutteli neiti Riger.
"Ette kylläkään sanonut, mutta näytitte minulle passinne, ja se riitti."
"Minä en näyttänyt teille passiani", lausui neitonen lujasti. "Muistan kyllä, että puhuimme siitä jotakin, mutta en näyttänyt."
"Ette kylläkään itse näyttänyt, mutta minulla oli rohkeutta katsoa, muistatteko, matkalla Tukholmasta Kuststadiin", valehteli Kivinen, sillä hän ei tahtonut ilmaista keppostaan rajakauppalassa vielä toistaiseksi.