"Olen koko ajan loukannut naisen voimakkainta ja vaarallisinta ominaisuutta, en sano pahetta, vaikka jotkut moralistit niin sanovat, ominaisuutta, joka on jokaisessa naisessa…"
"Mitä?"
"Naisellista itserakkautta. Se esiintyy moninaisin muodoin, ja teidän ja minun kesken siinä, että tahtoisimme kumpikin emme vain voittaa, mutta lisäksi saada toisen tunnustamaan tappionsa. Vetomme muuttui vakavammaksi kuin olisimme voineet luullakaan. En ole voinut peräytyä, minun on täytynyt saada teidät voitetuksi, saada selville kaikki asiat, jotka koskevat teitä, ja sitten voittajana saada teidät alistumaan ja tunnustamaan minut voittajaksenne. Te tiedätte tulleenne voitetuksi, mutta itserakkautenne ei mitenkään salli teidän sitä tunnustaa, ja niinpä te viimeisellä hetkellä koetitte voittaa jo menetetyn pelin. Siitä syystä te karkasitte, eikö totta?"
Neiti Riger pudisti uudelleen päätänsä.
"Teillä ei ole oikeutta vaatia minua vastaamaan."
"En vaadikaan enää, minä pakoitan teidät siihen", sanoi sanomalehtimies lujasti ja hänen äänessään soinnahti ehdoton varmuus. "Mutta jättäkäämme se sikseen. Miten aiotte selviytyä nyt prinssistä?"
Seikkailijatar muuttui vakavaksi.
"En ollenkaan tiedä. Minusta tuntuu vieläkin unennäöltä, mahdottomalta käsittää, että jalokivet olisivat varastetut. En voi prinssille sanoa muuta kuin totuuden."
"Eikö hän teitä epäile?"
"En tiedä. Vastattava minun on."