Sanomalehtimies kertoi lyhyesti kepposensa. Neiti Riger kuunteli ääneti, nojaten kivireunukseen ja antaen katseensa kiitää hämärälle lahdelle.
"Minä olen siis voittanut", lopetti Kivinen ja kumartui neiti Rigeriä kohti. "Ainoa seikka, jota en ole saanut selville on se, mistä te aavistitte, että me silloin herra Nordgrenin kanssa epäilimme teitä."
Neiti Riger naurahti. "Sehän on selvä. Te kerroitte seisoneenne tienhaarassa, kun Kahl ajoi ohi. Teidän täytyi nähdä, että hän heitti paketin puutarhaan."
"Olette oikeassa. Ja sitten: mistä syystä rupesitte salakuljettajaksi?
Veljenne…"
"Älkää puhuko hänestä mitään, herra Kivinen! Hän on kuitenkin veljeni! Hän viekoitteli ensin prinssin ja sitten pakoitti minut, valehdellen minulle. Sain tietää totuuden liian myöhään, voidakseni peräytyä. Huomatessani sitten, että te epäilitte minua, päätin käyttää vaikutusvaltaani teihin nähden, jota olin huomannut hiukan saavuttaneeni. Mutta minä erehdyin", lisäsi neitonen hiljaa.
"Niin, se mahdollisuus ei juolahtanut mieleenne. Ja sitten teidän kepposenne! Olitte toimittaa meidät vangituksi omaan asuntoomme Tukholmassa."
Neiti Riger huudahti. "Te tiedätte minun osuuteni siihenkin!"
"Kyllä, ja kaiken muunkin. Neiti Riger huomatkaa, että olen voittanut!
Minulla on oikeus saada palkintoni!"
"Ei, ei oikeutta saada, mutta kyllä ottaa", ja neitonen nauroi vallattomasti. Sanomalehtimies kietoi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja hitaasti taivutti sen luokseen, suudellen pitkään väriseviä huulia. Kauempaa kuului askeleita.
"Kadutteko erehdystänne?" kysyi hän hiljaa ja laski neiti Rigerin irti.