"Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten minä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa."
"Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle", sanoi neiti Riger hiljaa.
Kivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan toiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan tottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja sijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä. Katsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen. Juuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli murtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen tästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.
"Te myönnätte… jo nyt…" sanoi hän ihmetellen.
"Minun täytyy. Ja… ja… voisin antaa vaikka palkinnonkin… jo nyt…" virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat silmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. "Vaikka niinkuin silloin purjehdusretkellä", lisäsi hän nopeasti, luoden samalla katseensa alas.
Sanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan värähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli erehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.
"Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni. Vetoa en ole vielä voittanut, mutta kun sen voitan, niin saatte olla varma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta", lausui hän nopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja vilkkaaksi.
"Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?" kysyi neiti Riger kuin havahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen vangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.
"En palkintona, mutta kyllä muuten…" sopersi Kivinen ja tarttui neiti
Rigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa.
Kivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.
Neiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi kuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan mereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen vastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei estellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä käsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja hän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää uudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä tehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa luopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi tahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen kiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen aavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut tavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan häneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi selvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa neiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa, auttaa myöskin neiti Rigeriä… Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan pakoitti hänet ratkaisemaan.