"Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni teidät luopumaan aikeestanne."
"Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?"
Neiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen kasvoilleen.
"Te laskitte oikein", puhui Kivinen verkkaan, "mutta te laskitte myös väärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte, että rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän, että te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä rakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos haluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua aikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen oppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua tehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki, silloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt, ettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on sydämellänne, ja mikä teitä painaa?"
Kivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti Rigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista rakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.
"Jos olisi kysymys vain minusta", aloitti neiti Riger, "en empisi.
Mutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua.
Ja ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan.
Olen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä."
"Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava."
Neiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan ollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan yhdentekevästä aikeesta.
"Ettekö mitenkään voisi peräytyä?" kysyi hän hetken kuluttua uudelleen sanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"En voi", vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. "Ymmärtäkää minua oikein."