"Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua teille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien ihmisten asioihin?" Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun naisen katkeruus.
"Te ette ole minulle yhdentekevä", vastasi Kivinen. "Olen sen teille jo sanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa elämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen pitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin hyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen."
"Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan."
Kivinen naurahti katkerasti.
"Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani osta luopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään syytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän kieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika lähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän yllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin pakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä."
Kivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.
"Minä lähden myös."
Sanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki ylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta. Ääneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen käsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin melkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille ainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi kätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa itseään, vaan sulki neitosen syliinsä.
"Älkää ajatelko minusta kovin pahaa", soivat neiti Rigerin viimeiset sanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan muristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja vaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.
7.