"Kukistuneitten suuruuksien malja!" esitti basso aitovenäläisellä itse-ivalla. Miehet joivat.
"Osat ovat vaihtuneet", aloitti basso jälleen. Tuntui kuin hänen sydämellään olisi ollut liian paljon ja hänen täytynyt se väkisinkin saada sanotuksi, siitäkin huolimatta, etteivät kuuntelijat välittäneet hänen puheestaan. "Ennen me hallitsimme, ja silloin olivat vallankumoukselliset vastustajiamme. Nyt hallitsevat entiset vallankumoukselliset ja me olemme joutuneet oppositsioniin. Eläkööt vallankumouksellisten menettelytavat! Yksimielisyys ja järjestys on voimaa! No, piru vie, me olemme yksimielisiä ja me olemme järjestyneet, ja me ansaitsemme rahaa. Keinot on monet, niin, eihän salakuljetus oikeastaan ole mikään tavoiteltava päämäärä, mutta tuottavana keinona voi sen hyväksyä."
Basso puheli melkein kuin itsekseen, ja nukkuvasta kapteenista tuntui niinkuin venäläinen olisi ollut väkijuomien liikuttama. Toiset kaksi supisivat keskenään ja kilistelivät lasejaan.
Neljännestunnin kuluttua avattiin ovi uudelleen, ja huoneeseen astui kaksi muuta.
"Onko teillä rahaa, herra Popov?" ehätti basso kysymään.
"Te olette nostanut osinkonne jo aikoja sitten, kreivi Nikolski", vastasi Popoviksi nimitetty mies kaiuttoman kovalla äänellä.
"Mutta se on myös jo aikoja sitten loppunut", vastasi kreivi yksinkertaisesti.
"En voi mitään." Miehet istuutuivat.
"Vaikka muutama tuhat", pyyteli kreivi. "Kaikki maksaa, asunto ja juomat ja se vietävä Annet… niin no, kerta kaikkiaan: tarvitsen rahaa. Te olette rahastonhoitajamme, herra Popov, ja teidän täytyy sitä hankkia. Täytyy! Minä olen tottunut siihen. Kun ennen kirjoitin tilanhoitajalleni, että täytyy, niin aina tuli…"
"Koettakaa nytkin kirjoittaa", kehoitti Popov ivallisesti.