Varmistauduttuaan näkemästänsä heilautti Kivinen kättään ja jäi sitten maaten odottamaan nuorakasojen keskeen Ollen saapumista. Noin kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli hiljaista hengitystä läheltään ja huomasi Ollen.
"Sinäpä tulet hiljaa", kuiskasi Kivinen ihmetellen.
"Niin, olen sukkasillani", nauroi Olle hillitysti ja näytti kenkäparia kädessään. "En uskaltanut muutoin tulla, sillä minun olemuksellani ei kävellä hiljaisesti, vaikka kuinka tahtoisi, jos on kengät jalassa. No, mitä olet ajatellut?"
Kivinen selitti suunnitelmansa, ja Olle nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.
"Sopii kyllä. En luule kenenkään päähän pälkähtävän tulla katolle, ja muutoin on siellä pelastusvenheitten keskeltä mahdoton meitä huomata."
"Eteenpäin siis!" virkkoi Kivinen ja nousten parkkilaivan laidalle pudottautui hiljaa höyrylaivan kannelle. Olle seurasi esimerkkiä, mutta ellei Kivinen olisi ottanut vastaan, olisi kunnon "kapteeni Johanssonin" alastulo voinut herättää enemmänkin huomiota. Parilla kolmella kissamaisella hyppäyksellä, jos nyt Ollen liikkeistä saattoi sellaista laatusanaa käyttää, olivat miehet kajuutankatolla, Kivinen kiipesi katoksen päälle ja auttoi sinne Ollenkin. Katos oli puusta ja peitetty maalatulla öljykankaalla. Päästyään veneittein suojaan Kivinen katsahti partaaseen nojaavaa miestä. Tämä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.
"Arthurilla" oli kaksi kutsumatonta kansimatkustajaa.
Sanomalehtimiehet makailivat katoksella puolen tuntia. Kivinen hilautui katoksen reunalle ja ryhtyi pitämään vahtia pelastusveneen kokan alitse. Tupakoiva laivamies nähtävästikin odotti jotakin, kai herra Kahlia.
Sanomalehtimies katsoi kelloaan. Se oli vähää vaille yksitoista. Alhaalta kuului askeleita, kajuutanportaitten ovi avautui ja kannelle astui kolme laivamiestä, jotka menivät ennestään odottavan miehen luo.
"Eikö ala kuulua?" kysäisi muuan miehistä, luultavastikin kapteeni kultakalunaisesta merilakistaan päättäen.