Oven takaa vielä kuuluu hänen raikas äänensä, kun hän hyvästelee hoitajatarta. Sitten reippaitten poistuvien askelten kaiku — se pitkä käytävä kokoaa niin merkillisesti äänet. Sitten lähenevät taas keveät askeleet ovea. Arvoa haetaan leikkuuhuoneeseen.
Se on jokapäiväinen kidutus, eikä lääkäri ole kertaakaan hennonut ryhtyä huumaamatta tuskalliseen käsittelyyn. Mutta tänään sanoo potilas lujasti ja selkeästi:
"Tohtori, ei oteta mitään nukutusaineita. Minulla on kai sitä lajia jo liiaksikin veressä, kun muistelen, miten runsaasti ensimäinen hoitajani niitä viljeli."
"Kuten tahdot", lääkäri katsoo pitkään potilaaseensa — "kuten tahdot.
Jos vain kärsit kuunnella."
"Moni kärsii isänmaan tähden paljon enemmän" — tulee hiljaa ja vakavasti, mutta säteilevin silmin.
Lääkäri ryhtyy työhönsä.
Sillä kertaa olivat tällaisiin tottuneen vanhemman hoitajattarenkin kasvot liikutuksesta valkeat, mutta nuori poika siinä leikkuupöydällä puri hampaansa yhteen niin että kuului, eikä yksikään valitus päässyt hänen huultensa yli.
Mutta kun hänet sitten tuskien herpaisemana kannettiin vuoteeseensa, seisoi lääkäri, kylmä karski mies, kauan ikkunan luona selin muihin ja mietti.
* * * * *
Ja sitten tuli kevät pitkin kiirehtivin askelin. Satoi virtanaan jonkun vuorokauden ja sen perästä oli kirkkaita aurinkoisia päiviä. Ne tekivät lopun kelistä. Eräänä aamuna saattoi Arvo kuulla pyörien ratinan alhaalta hevostieltä. Ajurit olivat vaihtaneet rekensä rattaisiin.