Avonaisen ikkunan kautta tulvasivat sisään hilpeät keväiset äänet. Räystäät ja katurännit pitivät iloista hälinää. Ja kevättuuli — viileähkö vielä, sillä suurten selkien jäät olivat siihen kylmyyttään henkineet — liehutteli valkeita uutimia ja hyväili sairaan pojan kasvoja, jotka alkoivat jo vienosti punertaa.
Eräänä päivänä sai kaupunki kuin sähkötäräyksen ja kapsahti miehissä jalkeille. Saapui korkeita vieraita — itse "valkoinen kenraali." Se pani kaikki, mitä lie kaupungissa ollut miehistä sukua, vaaksahousuista lähtien hamaan vanhaan tulliherraan, joka jo horjahteli kohti kunnianarvoista yhdeksääkymmentään, tiukkaan perusasentoon. Ei siinä kädenkäänteessä mitään erinäisiä juhlallisuuksia kyetty puhaltamaan kokoon. Kunpahan nyt seisottiin kunniakujana ja hurrattiin kurkut "kukonpojiksi."
Arvo Partio makasi ja kuunteli, miten räystäät soittivat helähtelevää xylofoonia katurännien hoitaessa meluisaa säestystä, kun ovi aukesi ja sisään astui lääkärin saattamana ylhäinen sotilashenkilö. Arvo tiesi siinä hetkessä, kuka hän oli ja lennähti punaiseksi.
Vieras lähestyi vuodetta ja sanoi eräänlaisella sydämellisellä arvokkuudella:
"Olen kuullut, että olet ollut uljas poika sekä rintamalla että varsinkin täällä. Isänmaan nimessä annan sinulle tämän vapauden ristin." — Hän laski sen Arvon rinnalle ja kuunteli hymyillen, kun Arvo, silmissä kostea kimmellys ja ääni värähdellen koki toimittaa:
"Ei olisi pitänyt. Mitäs minusta, kun niin lyhyen ajankin vain olin.
Toiset toverini, ne ovat olleet koko ajan. Niille pitäisi antaa."
"No, no, kyllähän muidenkin kelpo poikiemme ansiot aikanaan saavat tunnustuksen." — "Valkoinen kenraali" taputti häntä kevyesti olalle. — "Toivon, että parannuttuasi edelleen palvelet maatasi, ellet kiväri kädessä, niin toisin asein."
"Harvinaisen kirkas katse", sanoi hän ovessa lääkärille, joka opasti häntä kierroksella haavottuneiden luona.
Mutta Arvo ei oikein jaksa tajuta tätä kaikkea. Tuskin vielä silloinkaan, kun "valkoisen kenraalin" juna on jo vierinyt tiehensä valtavien eläköönhuutojen saattamana ja Heikki veli ryntää tuulen tuomana suoraan asemalta Arvon luo purkamaan ihmeellisiä vaikutelmiaan. Hän on niin täyteen ladattu kuin räjähtämäisillään.
Ja miten hän loistaa ja mahtailee. Tämä on ilmeisesti hänen elämänsä ylpein päivä. Hänhän on ensi kertaa maailmassa nähnyt ihmeitten ihmeen ja pojanunelmiensa korkeimman kunnian huipun: oikean elävän kenraalin, ei mitään kuvaa. Ja ajatella -hän oli puhutellut Heikkiä.