"No mikä? Ajurihan sinusta ensin piti tulla, ja sitten viime kesänä ajattelit, että autonkuljettaja olisi sentään reilumpi."
"Pyh", pihahtaa ylenkatseellisesti toinen, että kun veli muka yhä vieläkin niin matalalle tähtäilee, ne unelmat on jo ammoin potkaistu nurin. Hän pullistaa rintaansa ja kajauttaa kantansa yhteen:
"Ei kun sotamies — sotamies tästä pojasta tulee!" — Ja tuleva karski sotamies teikkaroi riemuissaan paraatimarssia äkkikääntein ympäri huoneen. Sitten pysähtyy ja kunniaa tehden hihkaisee vielä kerran:
"Eläköön kenraali!"
Mutta vanhempi veli on aivan tikahtua hilpeyteensä. Ilmeisesti tämä viimeinen "kunnia" oli tarkotettu korkealentoisen sotamiehen omalle tulevaiselle ylhäisyydelle.
"Ja minä jään ijäkseni nahkapojaksi. — Älä nyt sentään vielä ilmaan lennä", tasottelee Arvo. — "Jos herra kenraali suvaitsisi hetkeksi istua tuohon, niin näyttäisin jotain." — Arvo vetää yöpöytänsä laatikosta esiin vapaudenristin.
Ihme, ettei Heikki veli siinä hetkessä istahtanut lattialle ihmetyksestä, sillä vauhdilla kun hupsahti alas maaperään kenraalinunelmiensa korkeuksista ja jäi silmät renkaina tuijottamaan siihen ihmeeseen.
"Kenen se on sellainen?" — Hän nieleskeli ja lipoi kielellään. Sellainen oli hänellä tapa, milloin hän tunsi itsensä neuvottoman noloksi — niinkuin esimerkiksi kielioppitunneilla.
"Minun. Mannerheim itse antoi."
"Manner —" Heikki eistyi jo tarkastamaan sitä kädestä pitäen taikauskoisen hartaudella. Sitten hän toipui ja ratkesi riemuun: