"Eläköön — onpa meidänkin kotona sitten vapaudenristi!"
Siinä hetkessä hän sai jalat alleen ja sen häntä nähtiinkin. Yleensä
Heikille aina tuli äkkilähtö, nyt hän sananmukaisesti haihtui. Kotiin
oli tietysti lennätettävä sana ja Kaatrakoskelle ja toisen luokan
Tolvaselle.
* * * * *
Ovelle koputetaan.
"Minä se vain. Siellä meidän alapuutarhassa kukkivat krookukset parhaillaan. Niitä on valkeita ja sinisiä. Minusta ovat valkeat kauneimmat."
Se on tohtorin Aune. Hän on eräiden toveriensa kanssa ottanut nimiinsä sairashuoneen "kukkamonopolin", niinkuin isä leikillään sanoo.
"Ja sitten toin Poken kirjeen sinulle lukea, kun hän ei sano nyt joutavansa kirjottamaan sinulle erikseen."
"Kuulenhan tästäkin, miten heidän on", Arvo avaa sen nopeasti. Se on pian luettu ja lopussa seisoo juhlallisen lyhyesti:
"Ei vielä, mutta kohta."
Niihin aikoihin jo oli kevätilma täynnä kiihkeää odotusta ja iloista voitonvarmuutta. — "Pian kuullaan uusia", sanoivat ihmiset toisilleen rohkaisevasti, vaikka sydäntä värisytti ajatellessa voiton hintaa.