"Elähän, umpiunessa jo." — Pyöreäposkinen pää on kallistunut olkaa vasten. Pieni uljas soturi kenttävartiossa nukkuu kädessä korpunpuolikas — piittaamatta hiventäkään ankarasta sotakomennosta.
"Antaa sen maata. Mitäs, kolmetoistavuotias, lapsihan se sellainen peukaloinen on", sanoo ryhmäpäällikkö. Ja Poke ottaa väkeville käsivarsilleen pienen nukahtaneen kenttävahdin ja kantaa nurkkasänkyyn torpan miehen viereen. Poika ei siirrosta tiedä tuon taivaallista.
Siinä he sitten tupakoivat ja "turisevat" minkä mitäkin. Niin kuluvat verkalleen aamuyön tunnit. Himmeä päivänsalo jo kurkistelee sisään pienestä neliruutuisesta ikkunasta, joka on mennyt huurteeseen. Ulkona alkaa pakastaa.
Kuuluu askelten kopinaa.
"Vahdin muutos. Nyt asemalle syömään ja nukkumaan. Kahdeltatoista alkaa taas meidän vuoromme", sanoo ryhmäpäällikkö. Hän tarttuu Koikkalaiseen, joka hievahtamatta on nukkunut sikeää lapsenunta ja kantaa hänet takaisin reppunsa päälle. Siinä poika herää, hieroo pieniä kasvojaan, katselee ensin tajuamatta ympärilleen kummastelevin pyörein lapsensilmin. Sitten kapsahtaa pystyyn.
"Taisin nukkua", sanoo hän ilmeisesti nolona.
"Ei kun pienet torkut vain otit", hyrähtää ystävällisesti ryhmäpäällikkö. — Kaikista tuntuu niin somalta huolehtia hänestä ja pitää hieman hyvänä sellaista "Peukaloista."
Kun aamuhämärässä marssittiin rataa pitkin asemalle, laski Arvo kätensä
Poken olalle:
"Kuules, mitä sinä mietit ketjussa maatessasi?"
"Mitäpä siinä miettimään kerkesi, kun silmä kovana ja korvat hörössä piti joka suunnalle kurkkailla. Mistä niitä pahuuksia tiesi, vaikka olisivat selkäpuolelta yrittäneet. — Katsos, minä en mieti koskaan muuta kuin mitä juuri sillä hetkellä kysytään." — Poke lykkäsi poikamaisesti lakkinsa takaraivolle ja pisti tupakan.