Arvo katseli häntä syrjästä, hänen viisasta avonaista otsaansa ja raikkaita kasvojaan. — Miten hän muistuttikin sisartaan. — Kaikki Pokessa oli niin merkillisen selkeätä ja mutkatonta. Hän ajatteli ja päätti aina kuin lyhintä oikotietä osumatta siltä harhaan. Ja jyrkkyydessäänkin oli hän lahjomattoman oikeudenmukainen — heidän tulisieluinen "rikkitikkunsa."
Silloin katsahti Pokekin Arvoon, nyökkäsi hymyillen takaisin, läimäytti häntä reilusti olalle:
"Niinpä niin, veliseni", ja siten he kulkivat olka olkaa vasten koko matkan.
"Eihän tämä mitään oikeata sotaa olekaan, kun ei yhtään ammuta", kuuluu Peukaloinen — Koikkalainen kantaa jo virallisestikin sitä nimeä — toisille valittelevan.
"Maltahan, ukkoseni. Taitavat korvasi vielä toisenkin kerran tilliä laulaa", lohduttelee ryhmäpäällikkö.
* * * * *
Iltapäivällä se "oikea sota" sitten vasta tapansa näytti.
Ensimäinen ja toinen ryhmä makasi kylmällä asemahuoneen lattialla kivenraskaassa unessa, kun päivystäjä alkoi kopistella heitä hereille.
Se oli raskasta heräämistä. Silmäluomet olivat kuin tahmassa, nenä tukossa, niin että henki vain hiukan pihisi sitä tietä, pakotti päätä ja joka jäsentä kylmän ja kovan makuusijan jäleltä ja kurkussa pisteli kuin neuloilla. Vaatteet tuntuivat kosteilta entisestään.
"Kun tästä pääsisi voiteeseen", Poke venytteli pitkään.