Ja "voidetta" tuli sillä kertaa. Komppanianpäällikkö ilmestyi ovelle ja sanoi hätäisesti:
"Hei pojat, pystyyn, pystyyn! Hyökkäys on odotettavissa. Kun näyttäytyvät, on heti lähetettävä sana tänne. Kukaan ei saa ampua, ennenkuin vihollinen on alhaalla niityllä." — Hän meni menojaan.
Pieni vaaksanvartinen oli pystyssä kuin raketti, eivätkä toisetkaan siekailleet. Ja muutama minuutti senjälkeen jo rientoaskelin kuljettiin taas rataa silmät pälyillen joka suunnalle. Päässä soi taasen "telefoonilankaverkko" ja henki kulki pihisemällä sieraimista.
Mutta Peukaloista ei vaivaa nuha eikä päänsärky. Etumaisena mennä viilettää. Taitaisi mieleensä nähden vaikka kuperkeikan heittää.
Jo lähestytään ketjua. "Kuuluuko mitä?"
"Ei kuin rauhaa. Vaan pitäkäähän silmällä metsänrantaa tuolla. Sieltä se tulee, mikä tullakseen."
Vaihdutaan asemiin. Seutu on kivikkorinnettä, jossa kivet ja kannot palvelevat erinomaisina suojuksina. Alhaalla avautuu parinsadan metrin levyinen niitty, vastapäätä metsäinen rinne.
Katseet nauliutuvat heti sinne vastapäiseen mäkeen, niin että aluksi tuskin huomaa mitään muuta ympärillään. Arvo Partio, kotiuduttuaan hieman tilanteeseen huomaa siten polvistuneensa lantatunkion suojaan aivan erään torpan pihamaalla. Lähellä läävän nurkissa kuukkii joitakin ja Poke on uskoutunut halkopinon turviin Peukaloisineen. Niistä on jo tullut ylimmät ystävät.
"Tulevat", sohahtaa läävän nurkalta, ja silmät nauliutuvat taas sinne puolelle. Siinä, missä metsä loppuu ja peltoaukeama alkaa, liikkuu mustia olennoita hiihtäen. Ne pyrkivät oikealle.
"Vetävät ketjunsa pään rataa kohti", tiedottaa Partio lantapatterinsa takaa.