Raikuva yhteislaukaus oli poikien vastaus. Ja siihen laukaukseen ikäänkuin purkautui ensi hetken pingottunut mieliala ja nyt paloi suonissa taistelunhalu. Pojat olivat päässeet lämpenemään ja hyvätuuli palasi.
Arvo Partio silmäsi pitkin ketjua, näki loistavia silmiä, jotka kotkan terävyydellä tähysivät eteensä, näki poskia, joilla paloi punaiset täplät — suomalaisia poikia, silmä silmää vasten perivihollisensa kanssa — kuin Viipurin lukiolaiset muinoin. Emme tahdo olla heitä huonompia! — leimahtaa sytyttävä ajatus, ja kivääri poskella pamahtelee yhä taajempaan.
Ei se ole raakaa kostonhimoa, se mikä hehkuu silmissä ja kulkee sähkövirtana suonia pitkin kivääriin, se on hyvitystään vaativan loukatun oikeudentunnon, se on isiltä perityn sydämeen patoutuneen katkeruuden purkautumista.
"Sana asemalle. Kuka lähtee sitä viemään!" muistaa ryhmäpäällikkö.
"Minä", pienoinen vaaksanvartinen hyppää terhakkana pystyyn lämpimin punottavin poskin. — "Minä vien", sanoo uudelleen vakuuttavasti.
"Peukaloinen, pysy ryömälläsi, kyllä sinut kuulat vähemmälläkin löytävät."
Mutta Peukaloinen jo viilettää asemalle päin. Fiuu — fiuu — ujeltavat kuulat hänen kantapäillään ja tyssähtelevät lumeen, niin että pyryää. Peukaloinen vain livistää kuin hippasilla hilpeiden toverien kanssa.
"Sellainen tenava. Eipä mokomassa vielä uskoisi sisua sikäli löytyvän" — ihmettelee joku ääneen.
Pauketta jatkuu. Sitten saapuvat pojat asemalta. Kiväärin räiske on ne viestittäkin jalkeille hälyyttänyt. Kukin saa toverin viereensä.
"Onpaan tämä mies paikan löytänä", sanoo se, joka tulee Arvon viereen, virkkusilmäinen lyseolainen jostain Savon puolelta.