"Tule vain, minä tätä siunattua patteriani jo olen tunnin syleillyt", nauraa Arvo vastaan.
Ammunta on kiihtynyt korvia huumaavaksi. Vihollisen puolella on huomattu lisäväen tulo, koska eivät enää yritäkään ryömiä alas niitylle, päinvastoin matavat nyt ylemmä rinteelle kivien ja puiden suojaan. Ampuvat vimmatusti osumatta kertaakaan. Onkin melkein mahdotonta lumesta erottaa valkopukuisia poikia.
Ei enää tunnu edes oudolta tämä leikki. Unohtuu vallan, että tuo vinkuminen ilmassa on kolkon viikatemiehen säilän viuhketta. Tekee mieli juttusille ja lyhyinä lomahetkinä kerrytään lähettyviltä yksiin, toiset ryömien, uskalikot juosten. Lantatunkion takana on iloinen seurue koolla. Juttu luistaa rentonaan. Siinä on koulupoikia kolmesta kaupungista. Onpa somaa tehdä tuttavuutta näissä tiloin.
Ta-ta-ta —.
Mitä se oli? He hätkähtävät silmäten toisiaan. Joku kalpenee outoa ääntä.
Ta-ta-ta —.
"Kuularuisku", keksii eräs.
"Se se varmaan on. Herja, miten ilkeä-ääninen."
"Mutta mitä ne tuolla?"
"Missä, missä?"