"Se on minun viimeinen pyyntöni teille — ymmärrättehän. — Antaisitko ensin kiväärini, se jäi tuonne törmälle." — Arvo Partio ojentaa sen hänelle ja kohentaa hänen asentoaan puoleksi istualleen kinoksen nojaan. Tulee raskas hiljaisuus.
Silloin kohottaa kuoleva poika raukean kätensä lakin reunaan. Hän tekee kunniaa jäähyväisiksi aseveikoilleen. Hänen silmissään on ihmeellinen kirkkaus ja hän hymyilee niinkuin se, jolle elämä enää merkitsee vain lyhyttä odotusaikaa ennen lopullista suurta voittoa.
Ja toverit ympärillä tekevät hänelle kunniaa niin ryhdikkäästi ja kauniisti, niin sydämestään kuin tervehditään vain sankaria.
Sitten he heittäytyvät suksilleen sanaa sanomatta, miehekkäästi vaientaen surunsa ja hiihtävät pois, ensin pitkin jokiuomaa noustakseen ylös toiselta suunnalta kuin missä vihollinen otaksuu heidän olevan. — Jokimutkassa vielä vilkaistaan taakse. Seikku kohottaa kätensä tervehdykseen — vielä viimeisen kerran. Kiväärinpiippu välähtelee auringossa, — hangella hehkuvat veriset ruusut — Sitten he eivät enää näe häntä. Ah, ei koskaan —.
"Tästä yritetään ylös. Sitten painelkaa nuolena metsään. Hajallaan on hiihdettävä, muistakaa."
Mutta juuri kun he kiipeävät jokitörmää, pamahtaa laukaus takaa. He hätkähtävät.
"Jokohan —." Mutta sitten pamahtaa toinen, kolmas — herkeämättä. He ovat aivan ymmällä, pääsevät ylös, näkevät punaisten ketjun metsänrannassa. Mutta heitä ei tähtää kukaan. Punaiset suuntaavat tulensa entisiin asemiin joenuomassa.
Ah, Seikku — tajuavat he sitten ja ajatuksissaan voivat nähdä, miten se istuu kinokseen nojaten ja ampuu ilmaan, ampuu herkeämättä.
"Se tahtoo kääntää punaisten huomion meistä", sanoo Poke oudon tukehtuneella äänellä. He syöksyvät tuulena metsää kohti. Heidät huomataan jo ja luoteja lentelee sakeana hyttysparvena heidän ympärillään. Mutta he pääsevät kuin ihmeen kautta ehein nahoin suojaavan kalliokielekkeen taa ja pysähtyvät silmänräpäykseksi vetämään henkeä. Puissa rapsahtelee ja räiskää.
"Seikku meidät pelasti", sanoo Partio.